Tämä haastattelu on tehty ja toimitettu alun perin suomeksi. Englanninkielinen versio on käännös, jossa on pyritty säilyttämään alkuperäisen keskustelun sävy ja ajattelun rytmi.

Se ei ole pelkkä koriste, vaikka se on koriste samaan aikaan

Teemu Salosen viimeisimmissä teoksissa mieshahmot, kukat, valo, kitsch ja koristeellisuus asettuvat samaan maailmaan. Teokset voivat olla yhtä aikaa ruumiillisia ja viattomia, ylenpalttisia ja rauhallisia, koristeellisia ja hieman häiritseviä. Niissä jokin on tunnistettavaa, mutta ei täysin selitettävissä.

Tässä haastattelussa Salonen puhuu mieshahmosta, kukkivasta ruusupuskasta, vitsin pitämisestä kurissa, 3D-tulostamisen ja keramiikan suhteesta, teoksen elämänvaiheista sekä siitä, mitä tapahtuu, kun teos siirtyy työhuoneelta näyttelyyn ja lopulta ehkä jonkun elettäväksi.

 

Viimeisimmissä teoksissasi esiintyy usein mieshahmo, kukkia, valoa, kitschiä ja koristeellisuutta. Mikä niissä tuntuu sinulle tällä hetkellä olennaisimmalta?

Viimeisimmissä teoksissa esiintyy usein ihmishahmo, joko kokonaan näkyvissä tai vain raajoina. Hahmo on miespuolinen. Ja samaan aikaan kaikissa teoksissa on jotakin hyvin kukkamaista, koristeellista ja kitschimäistä.

Minua kiinnostaa ehkä juuri tämä yhdistelmä. Siellä on ruumiillinen mieshahmo ja sen ympärillä tai osana sitä on ylenpalttinen, kukkiva, vähän liian houkutteleva maailma. Teos voi olla samaan aikaan kaunis, vähän pöljä, seksuaalinen, viaton, koristeellinen ja häiritsevä. En halua, että mikään näistä yksin selittää sitä.

Jos sanoisi vain, että teokset käsittelevät miesruumista ja ornamenttia, se kuulostaisi liian kylmältä. Ei se tunnu siltä tehdessä. Enemmän siinä on se, että jokin hahmo on joutunut tai päätynyt tällaiseen maailmaan, jossa kaikki on vähän liikaa, mutta samalla se on sille ihan luonnollinen ympäristö.

Olet siirtynyt keramiikasta kohti 3D-tulostettuja, maalattuja, lasikuidulla ja resinillä rakennettuja veistoksia. Mitä tämä siirtymä on mahdollistanut?

Valonläpäisevyys on ehkä suurin materiaalinen ero keramiikkaan verrattuna. Muodot ja struktuurit voivat olla hyvin samankaltaisia kuin keramiikassa, mutta tulostettu muoto mahdollistaa suuremman koon paljon helpommin. Keramiikassa uunin koko ja materiaalin massa asettavat nopeasti rajoja.

3D-tulostamalla tehtyjä osia pystyy myös helpommin muokkaamaan, liittämään ja taivuttamaan lämmön avulla. Käytän tulostusmateriaalina PLA:ta, joka toimii erityisen hyvin polyesterihartsin kanssa, eli saman hartsin kanssa jota käytetään lasikuitulaminoinnissa. Se antaa toisenlaisen vapauden. Voi rakentaa suurempia kokonaisuuksia osista, eikä tarvitse koko ajan ajatella sitä, kestääkö savi, mahtuuko se uuniin tai romahtaako jokin vaiheessa, jossa sitä ei enää voi korjata.

Suurin ero on ehkä kuitenkin työskentelytavassa. 3D-mallinnuksessa teen mallin usein aika pitkälle valmiiksi ennen kuin aloitan tulostamisen. Voin pyöritellä teosta ruudulla ja katsoa sitä eri suunnista jo ennen kuin se on fyysisesti olemassa.

Keramiikassa kokonaisuus syntyi pala kerrallaan. Vasta viimeisten osien liittäminen näytti, miltä teos lopulta tulee näyttämään. Siinä oli tietty sokkona menemisen tunne. Tietysti myös 3D-tulostamisessa tulee yllätyksiä, mutta yllätys tapahtuu eri kohdassa.

Tavallaan silti en näe näitä toteutustapoja täysin erillisinä. En ajattele, että keramiikka loppui ja teknologia alkoi. Muodot, ajattelu ja kiinnostus ovat pitkälti samoja. Väline on muuttunut, mutta se ei ole minulle mikään teknologia korvaa käsityön -tyyppinen asia. Enemmän se on yksi tapa jatkaa samaa veistoksellista ajattelua.

3D-mallinnus sallii myös sen, että teoksen kokoa voi muuttaa vielä aika myöhäisessä vaiheessa. Voin päättää, että tämä toimii paremmin vähän suurempana tai pienempänä. Keramiikassa sellainen ei ole samalla tavalla mahdollista. Siinä koko ja materiaali lukittuvat aikaisemmin.

Teoksissasi on usein yhtä aikaa kauneutta, koristeellisuutta, ruumiillisuutta ja jotain hieman häiritsevää. Haluatko, että katsoja kokee tämän ristiriidan, vai syntyykö se enemmän tekemisen sivutuotteena?

Tekemisen aikana ristiriitoja on paljon ilmassa. Loppua kohden työskentelyssä saattaa voimistua kaksi vastakkaista tunnelmaa, jotka pitävät yllä jonkinlaista ilmapiiriä tai maailmaa teoksen sisällä.

Jos huomaan, että jokin tunnelma tai idea alkaa nousta liian selkeästi esiin, puutun siihen tietoisesti. Saatan nostaa esiin vastakkaista tunnelmaa tai laimentaa alkuperäistä. En halua, että lopullisessa teoksessa olisi yksi selkeä, ideologian kaltainen tapa katsoa sitä. En myöskään halua, että teos olisi tekorankka.

Se on ehkä yksi oleellisimmista asioista omassa työskentelyssäni. Vaikka tekisin kantaa ottavaa teosta, haluan että se on tavallaan mahdollisimman vähän kantaa ottava. Tai jos se ottaa kantaa, niin se tapahtuu katsojan omassa päässä. Toinen katsoja voi kokea saman teoksen aivan eri tavalla.

Haluan jättää teoksiin mahdollisuuksia ja ehkä tietynlaista keskeneräisyyttä tai häiriötä tunnelmaan. Mutta samaan aikaan haluan, että teos on esteettisesti rauhallinen, seesteinen ja harmoninen. Se ei tarkoita, että sen pitäisi olla helppo tai vaaraton. Mutta se ei saa lukittua yhdeksi ajatukseksi.

Puhut siitä, ettet halua teoksen muuttuvan tekorankaksi tai liian selkeästi kantaa ottavaksi. Mistä tunnistat, että teos on menossa liian yksiselitteiseen suuntaan?

Tunnistan sen usein siitä, että jokin asia alkaa nousta teoksessa liikaa esiin. Se voi olla jokin ajatus, jota olen pyöritellyt päässäni — jokin ihan naurettava asia, vakava asia, seksuaalinen asia, surullinen asia tai koominen asia. Jos se alkaa hallita teosta liikaa, teos muuttuu helposti liian yksiselitteiseksi.

Kitsch on teoksissani tietoisesti läsnä, mutta en halua, että se muuttuu liian helpoksi kitschiksi tai hupihuumoriksi. Vaikka teoksessa olisi huumoria, sen rinnalla pitää olla myös jotain vakavampaa, ehkä jopa surullisempaa. Jos vitsi nousee liian vahvasti pintaan, se voi tehdä teoksesta liian helpon tai ainakin minun mielestäni liian helpon, vaikka samaan aikaan juuri tuo helppous on myös se oleellinen juttu.

Esimerkiksi jos teoksessa on ihmishahmo, siinähän voi olla samaan aikaan hyvin seksuaalinen tapahtuma. Hahmo nuolee tikkua, siinä näkyy lihaksia ja ihoa. Hän on selvästi sellainen, joka tietää olevansa hyvässä kunnossa, tietää olevansa kaunis, eikä häpeä itseään.

Mutta samaan aikaan hän on jotenkin surullisen yksin siinä maailmassaan ja nuolee vain tikkua. Hän ei ole kontaktissa muihin ihmisiin kuin itseensä siinä teoksessa. Siellä on ehkä jonkinlainen yksinäisyys, mutta se ei ole se, mitä haluan varsinaisesti tuoda esiin. En halua sanoa, että tämä on nyt teos yksinäisyydestä. Se olisi liian sulkevaa, koska oikeastihan hahmo voi vain haluta olla yksin tikkunsa kanssa ja hän ei koe lainkaan yksinäisyyttä.

Ehkä tiedostan itse, että siellä on sellainen taso, ja ehkä jopa tiedostamattani ylläpidän sitä. Haluan, että teokseen tulee mahdollisimman paljon ulottuvuuksia ja nyansseja, joihin katsoja voi oman elämäntilanteensa mukaan joko tarttua tai jotka hän voi ohittaa kokonaan.

Usein kyse on hyvin pienistä ratkaisuista. Se voi olla värivalinta, jonkin kohdan värittämättä jättäminen tai se, kuinka pitkälle jokin yksityiskohta viedään. Rinnakkaisteoksissa voi olla kaksi mieshahmoteosta, joista toisessa hahmo väritetään kokonaan ja toisessa jätetään hahmo valkoiseksi ja väritetäänkin vain kieli. Ne ovat tavallaan aika helppoja pop-taidetyyppisiä visualisointeja, mutta niillä vaikutetaan paljon tunnelmaan.

Joskus huomaan suunnan vasta, kun puhun työstä ääneen. Saatan näyttää teosta kollegalle tai kertoa, mitä olen tekemässä. Usein jo siinä hetkessä, kun joudun sanallistamaan päätöksen toiselle ihmiselle, ymmärrän itse, miten se vaikuttaa teokseen.

Voi olla, että olen mennyt kysymään mielipidettä, mutta samalla kun kerron asiaa toiselle, teenkin itse päätöksen. Kun joutuu esittämään työvaiheen tai päätöksen toiselle ihmiselle, ajatus pyörähtää jo siinä. Ehkä se auttaa hahmottamaan myös sitä, miten katsojat sen kokevat.

On tärkeää kysyä kollegalta tai joltain, mutta ehkä sen kannattaa olla kollega, joka ymmärtää idean jollain tasolla. Ei niin, että hän selittää teoksen puolestani, vaan että hän ymmärtää moniulotteisesti, mitä haetaan.

Mieshahmo teoksissasi on ruumiillinen, mutta ei välttämättä sankarillinen. Millaisena näet tämän hahmon?

Hahmo voi tietää olevansa kaunis, kehollinen ja seksuaalinen olento, mutta samaan aikaan se ei ehkä ymmärrä olevansa sellainen. Se on vähän sellainen hyväntahtoinen bimbo.

En kuitenkaan halua, että hahmo olisi luettavissa pelkästään seksuaalisuuden kautta. Hän voi olla yhdellä hetkellä tietoinen omasta seksuaalisesta viehättävyydestään ja tavallaan pelata sillä, mutta yhtä aikaa hänet voi katsoa myös täysin ilman seksuaalista katsetta.

Se riippuu paljon katsojasta. Seksuaalisuus ja kehollisuus on hyvin henkilökohtainen asia, ja eri katsojat näkevät sen eri tavoin — tai eivät näe sitä lainkaan. En yritä tehdä hahmosta yksiselitteisesti seksuaalista objektia.

Hahmossa on myös viattomuutta. Hän on vähän pöljä, vähän bimbomainen, eikä välttämättä ymmärrä olevansa joidenkin katseessa seksuaalinen. Juuri se ristiriita kiinnostaa. Hahmo voi samaan aikaan olla tietoinen omasta ruumiistaan ja silti täysin viaton omassa maailmassaan.

Siinä on varmaan jonkinlainen omakuva mukana. Tai ehkä ei edes jonkinlainen, vaan kyllä ne ovat jossain mielessä omakuvia, alter egoja tai tapoja kuvata omaa kehollisuutta jostain suunnasta.

Mutta ne eivät ole mitään fantasiakuvia itsestäni. Ei niin, että tekisin jonkin ihannekuvan tai paremman version itsestäni. Hahmo on enemmänkin jokin omaan ruumiillisuuteen, haluun, kömpelyyteen ja olemiseen liittyvä hahmo, joka on siirtynyt teoksen maailmaan.

Minua kiinnostaa juuri se, että hahmo ei ole yksiselitteisesti toimija eikä objekti. Se ei ole sankari, eikä se ole pelkkä halun kohde. Se on ehkä enemmän joku, joka on jäänyt omaan maailmaansa tekemään jotakin hyvin outoa ja hyvin luonnollista samaan aikaan.

Kukkamaisuus, koristeellisuus ja kitsch ovat teoksissasi vahvasti läsnä. Onko kitsch sinulle materiaalia, estetiikkaa, huumoria, häiriö vai tapa horjuttaa vakavaa veistosta?

Tämä on hankala kysymys, koska se tulee hyvin pitkälti jostain, mitä en tiedosta. Mistä tulee tämä kukkamaisuus?

Jostain syystä palaan siihen aina. Vaikka minulla olisi ajatus, että seuraava teos on mahdollisimman pelkistetty, jopa äärimmäisen pelkistetty, se voi olla inspiroivaa siinä vaiheessa, kun luonnostelen sitä. Luonnoksissa se pysyy hyvin pelkistettynä.

Mutta samaan aikaan tiedän jo jossain taustalla, tai katselen itseäni vähän huvittuneena, että tästä tuskin tulee mitään pelkistettyä. Kyllä tästä tulee lopulta taas jonkinlainen kukkiva ruusupuska.

Ja niinhän siinä usein käy.

Kun alan tekemään sitä, ei mene kauaa, kun ajattelen, että olisi hienoa nähdä tämä pelkistetty juttu valmiina, mutta haluaisin nähdä sen jonkun muun tekemänä kuin itseni. Se ei ole sillä hetkellä minun teokseni.

Osittain taustalla on ehkä ajatus, että pitäisi tehdä jotain nopeampaa tai selkeämpää. Nopeasti ajateltuna pelkistetty suora viiva saattaa tuntua nopeammalta ja helpommalta tehdä kuin krumeluuri, rönsyilevä puska. Mutta lopulta eihän se niin ole. Ei siinä ole mitään eroa. Ne voivat olla ihan yhtä isotöisiä.

Yhtä viivaa voi hioa kuukausitolkulla, vaikka se olisi vain yhden pikselin paksuinen viiva. Siinä on silti loputtomasti mahdollisuuksia. Pienikin muutos vaikuttaa koko juttuun. Sama on krumeluurissa. Vaikka on tosi paljon tapahtumaa, hyvin pieni muutos tai pieni tummennus jossain vaikuttaa koko hommaan.

Puhun pikseleistä, vaikka en tarkoita varsinaisesti pikseleitä. Vaikka teos tehtäisiin käsin alusta loppuun, eikä edes tietokoneella, niin silti ihan pieni muutos vaikuttaa kokonaisuuteen.

Lopuksi tulevat värit. Kun teosta aletaan värittämään, se muuttaa koko asian vielä moneen kertaan. Väritys saattaa vaihtua useammankin kerran. Olen oppinut, etten pidä väkisin kiinni jostain väriajatuksesta, vaan annan sen kulkea mukana ennemminkin suuntaa antavana tunnelmana.

En tiedä, onko minulla ehkä ikinä ollut täysin tiukkaa väritavoitetta. Vaikka olisi värisuunnitelma, lopputulos on aina jotain muuta, koska tehdessä tulee esille, että ajateltu väritys tai muoto ei olekaan niin toimiva kuin jokin muu.

Miksi kukka, kukkamaisuus ja koristeellisuus sitten palaavat? Ehkä jossain vaiheessa minua huvitti ajatus, että miespuolinen henkilö tekee kauniita kukkia. Ehkä oli jonkinlainen tavoite, että sitä ei arvaisi, onko se miehen tekemä, tai että olisi yllätys, että se on miehen tekemä.

Mutta se ei ole ollut enää vuosiin mikään varsinainen juttu tekemisessä. Se oli ehkä pieni ajatuksen pyörähdys jossain vaiheessa. Voi olla, että siitä on jäänyt jotain matkan varrelle, mutta en ajattele sitä enää kovin tietoisesti.

Kun sanot, että pelkistetty teos olisi kiinnostava nähdä jonkun muun tekemänä, mikä siinä tuntuu epäomalta?

Ehkä pelkistetyn aika ei ole vielä minun kohdallani. En kuitenkaan ole poissulkenut sitä, etteikö sellainen voisi tulla. Varsinkin jonkinlainen huonekalutyyppinen tai collectible design -tyyppinen teossarja voisi olla hyvinkin pelkistetty.

Se olisi täysin päinvastainen kuin se, mitä teen nyt — mutta sitten kuitenkaan ei.

Minulle olisi tärkeää, että myös se pelkistetty teossarja voisi olla samassa tilassa näiden krumeluurisempien teosten kanssa. Että ne voisi laittaa rinnakkain eikä tulisi tunnetta, että nämä eivät kuulu yhteen. Niiden pitäisi olla selvästi samaa maailmaa, vaikka ne olisivat muodoltaan aivan erilaisia.

Ehkä ajatus on vielä kesken. Tai ehkä minulla on tämä krumeluurin tekeminen vielä niin kesken, etenkin nyt kun 3D-tulostaminen tuli ja mahdollisti vanhojen ideoiden kaivamisen esiin. On paljon asioita, joita en olisi pystynyt toteuttamaan järkevästi muilla menetelmillä. Nyt pystyn toteuttamaan sen kaltaisia asioita, ja se on vienyt ajattelua ja tekemistä aivan omiin suuntiin.

Koen, että 3D-tulostaminen ja mallintaminen on omassa työssäni vasta niin alkuvaiheessa, ettei ole malttia lopettaa ja siirtyä tekemään jotain pelkistettyä. Mutta koskaan ei tiedä. Se voi olla jo ensi viikolla.

Tällä hetkellä tämä on aina ollut näin. Käyn vähän törkkimässä pelkistettyä ideaa ja ehkä jopa aloitan, mutta siihen se jää. Sitten olen taas tekemässä krumeluuria.

Onko kukkamaisuus sinulle enemmän kasvua, koristetta, ruumiillisuutta, viettelyä, liiallisuutta vai jonkinlaista piiloutumista?

Kyllä se on näitä kaikkea.

Se on samalla koriste. Ei se välttämättä ole provokaatio design-maailmaa kohtaan, josta alun perin tulen, tai ei ainakaan tietoinen provokaatio. Mutta sitähän voi käyttää, koska se on käytännössä täysin päinvastaista kuin mitä Suomessa muotoiluopinnoissa opetetaan.

Se ei ole tullut mistään vastareaktiosta, vaan se on luonnollinen. Se on aina ollut olemassa minussa. Kyllä olen jossain vaiheessa ehkä käyttänyt sitä provosoivasti siihen maailmaan, mutta pohjimmiltaan ei se ole sitä.

Olen aina ajatellut sen kuuluvan osaksi tekemistä. Vaikka teen koristeiksi luokiteltavia asioita, en ajattele niitä koristeina, vaan ne ovat puhtaasti teoksia. Niillä kaikilla on merkitys. Merkitys voi olla jotain muutakin kuin funktionaalista.

Sen takia tekeminen on siirtynyt jatkuvasti enemmän taiteen puolelle, koska ei tarvitse olla funktionaalinen siinä mielessä kuin muotoilussa usein ajatellaan. Mutta tunnelma ja teoksen antama mahdollisuus ajatuksille ovat funktionaalisuutta ihan yhtä lailla kuin se, onko jokin tuoli käytännöllinen istua.

Jos se on veistos, kysymys on siitä, tuoko se jotain siihen tilaan, missä se on. Muuttaako se tilaa jotenkin. Onko siellä sen jälkeen jokin läsnäolo, melkein kuin henki tai jokin sellainen.

En tarkoita sitä ehkä mitenkään yliluonnollisena väitteenä, vaan kokemuksena. Teos ei ole vain esine tilassa, vaan se tuo sinne jonkinlaisen mahdollisuuden.

Kun puhut kukkivasta ruusupuskasta, onko se sinulle positiivinen kuva, ironinen kuva vai molempia samaan aikaan?

Se on molempia samaan aikaan.

Siinä on myös teknisen toteuttamisen haasteessa onnistuminen. Saako krumeluurin ja kitschin luotua sellaiseksi, että siitä tulee oikeasti kiinnostava? Että se ei ole pelkkä markkinoilta ostettu halpa koriste, vaikka se sisältää täysin samoja elementtejä ja näyttää ehkä samoista materiaaleistakin tehdyltä.

Mutta silti siinä on ero. En osaa itse välttämättä selittää, mikä se ero on, mutta se on oma tavoitteeni ja toivon, että niissä on se joku asia.

Se ei ole pelkkä koriste, vaikka se on koriste samaan aikaan.

Kun sanot, että teos voi tuoda tilaan jonkinlaisen läsnäolon tai melkein hengen, millainen se läsnäolo parhaimmillaan on?

Ehkä tätä on helpompi selittää sen kautta, miten itse katson muiden taiteilijoiden teoksia näyttelyissä.

Aina välillä jokin teos vain nousee esiin. Sitä ei välttämättä pysty ymmärtämään tai järjellä selittämään, mikä siinä on niin ihmeellistä. Se voi olla vaikka pelkkä ympyrä piirrettynä, mutta siinä on jokin. Mittasuhteet, ripustus, värit, aika ja paikka, oma olotila. Kaikki osuu jotenkin kohdilleen, ja teos vaikuttaa erittäin voimakkaasti.

En välttämättä katso teoksia niin, että mietin ensimmäiseksi, onko tämä ideologisesti jotakin tai nostaako tämä ajankohtaisia asioita esiin. Tiedän, että taidetta voi kuluttaa myös sillä tavalla, mutta itseäni se alkaa usein vähän kyllästyttää. Ehkä siksi, että aika usein on jo etukäteen arvattavissa, millaisilla poliittisilla ajatuksilla taiteen oletetaan olevan liikkeellä. Minua kiinnostaa enemmän se, kun teos vaikuttaa jotenkin oudommin. Kun ollaan jossain henkimaailman ja telepatian tyyppisten asioiden kanssa tekemisissä. Teos vain toimii, eikä sitä tarvitse sen kummemmin selittää.

Teos vain toimii.

Eikä se välttämättä toimi siinä samassa tilassa muille katsojille ollenkaan. Heillä voi toimia joku muu teos, tai koko näyttely voi ärsyttää heitä, vaikka itse olisi tosi fiiliksissä.

Se voi mennä myös niin, että menet näyttelyyn ja ensin ajattelet, että nyt on aivan roskaa, ei jaksa tällaista hälinää yhtään katsoa. Mutta kun hetken antaa teokselle mahdollisuuden, yhtäkkiä kyyneleet melkein valuvat, koska se on jotain niin koskettavaa tai nostaa jotain. Eikä edelleenkään pysty selittämään, mikä se on.

Se on omituinen tapahtuma ihmisessä.

Tietysti toivon, että omissa teoksissakin olisi jollekin samanlaisia reaktioita, ajatuksia tai tunnelmia. En voi määrätä sitä, eikä se tapahdu kaikille. Mutta olisi hienoa, jos jollekin tapahtuisi niin.

Miten ajattelet teoksen elämää? Missä vaiheessa teos on sinulle olemassa?

Teoksessa on muutama iso otsikko sen elinkaaressa.

Ensin on idea, josta saa jonkinlaisen hurmion tai flow-tilan. Se voi tulla yhtäkkiä, tai se voi pyöriä taustalla pitkään. Sitten teoksen tekeminen alkaa ehkä heti, viikon päästä tai vuoden päästä. Kun tekeminen alkaa, se on toinen iso hetki.

Teosta tehdessä tulee välihetkiä: teknisiä onnistumisia, teknisiä havaintoja, hetkiä jolloin teos muuttaa yhtäkkiä tunnelmaa tai suuntaansa. Ne ovat tärkeitä ja voimakkaita hetkiä. Saattaa olla joku hyvin pieni asia, jonka ratkaiseminen muuttaa koko teoksen mahdolliseksi.

Sitten on lyhyt mutta oleellinen hetki, kun teos alkaa olla valmis ja kun se on valmis. Usein juuri vähän ennen sitä tulee lyhyt epävarmuuden hetki. Sellainen, että en olekaan enää aivan varma, toimiiko tämä. Oikeastaan jos sitä hetkeä ei tulisi, huolestuisin ehkä enemmän. Se kuuluu siihen, että teos on siirtymässä pois tekemisen tilasta ja muuttumassa valmiiksi. Sen jälkeen voi tulla ihmeellinen onnellisuushetki. Itsetunto on tosi korkealla. Samaan aikaan se on myös surullinen hetki, koska nyt se loppuu, eikä malttaisi lopettaa tekemistä. Sen jälkeen teos on hetkeksi ohitse ja tulee ehkä lamaannus tai pysäytys, ellei ole kiire viedä sitä näyttelyyn.

Yksi iso hetki on se, jos ja kun joku kokee teoksen näyttelyssä voimakkaasti. Se on tärkeää kuulla tekijänä. Mutta vielä yksi iso hetki on se, kun joku päättää hankkia teoksen itselleen.

Joku haluaa antaa sille kodin. Tai jos joku henkilökohtaisesti haluaa sen itselleen, haluaa asua sen kanssa ja jakaa sen kanssa tilaa, se on kiinnostavaa. Se tuntuu ehkä merkityksellisemmältä kuin se, että teos menee johonkin isoon kokoelmaan, jos siellä ei ole yhtä henkilöä, joka päättää sen.

Toki kokoelmiinkin liittyy ihmisiä ja päätöksiä, mutta minua kiinnostaa juuri se ajatus, että joku haluaa elää sen kanssa. Se on iso otsikko teoksen elämässä. Teoksen elämä jatkuu siellä.

Aina ei saa tietää, mihin teos menee, jos se menee gallerian kautta. Taiteilijan ja hankkijan väliin jää aukko. Olisi kiinnostavaa tietää, missä teos on, miten se on ripustettu, onko siinä muita teoksia ympärillä, keiden muiden teoksia samassa tilassa on. Se on tärkeää taiteilijalle.

Kun joku lopulta hankkii tällaisen teoksen kotiinsa tai kokoelmaansa, mitä toivoisit hänen ymmärtävän siitä?

Katsojan ei missään tapauksessa tarvitse ymmärtää teosta samalla tavalla kuin minä. En edes usko, että se olisi mahdollista, eikä teosta ole tarkoitettukaan sellaiseksi.

Minua kiinnostaa enemmän se, mitä joku muu siinä näkee. On hyvin kiinnostavaa, jos katsojalla on jokin näkökulma, joka ei ole itselläni käynyt mielessä ollenkaan. Sellaiset hetket ovat herkullisia. Että teoksesta löytyy jotain, mitä en ole osannut sinne edes tietoisesti kätkeä, mutta mikä on kuitenkin muodostunut sinne kaiken muun sekaan.

Toivoisin, että katsoja voisi katsoa teosta täysin vapaasti. Hän saa itse päättää, millä tavalla hän sen katsoo ja miten hän haluaa sen luokitella. Onko se hänelle koriste, taideteos, designia vai näiden sekoitus.

Sekin riippuu paljon siitä, missä teos on esillä. Onko se design-galleriassa vai taidegalleriassa? Sama teos voi liikkua niiden välillä. En pidä sitä ongelmana.

Minulle ei ole olemassa mitään sääntöä, jolla teosta pitäisi katsoa. Ehkä säännöttömyys on kiinnostavampaa. En ole allerginen kummallisillekaan tulkinnoille, vaan ne kiinnostavat. Toivon, että jokainen katsoo sen omalla tavallaan ja luo oman suhteen siihen teokseen.

Ensimmäinen näyttely julkaistaan Limited Time Galleryssä, jonka olet itse perustanut. Miltä omien teosten näyttäminen tässä yhteydessä tuntuu?

Tässä ensimmäisessä näyttelyssä olen mukana ennen kaikkea taiteilijana. Tietenkin taustalla on se, että Limited Time Gallery on minun perustamani projekti, mutta en ehkä halua tässä kohtaa selittää sitä liikaa. Siitä voisi puhua kokonaan omana asiana.

Tässä näyttelyssä olen kiinnostunut enemmän siitä, mitä omille teoksilleni tapahtuu, kun ne ovat esillä tällä tavalla. Ne eivät ole fyysisesti samassa huoneessa yhtä aikaa, mutta verkossa ne muodostavat kuitenkin jonkinlaisen yhteisen tilan. Se on ollut minulle kiinnostavaa myös tekijänä, koska normaalisti teokset ovat työhuoneella, varastossa, hyllyissä, eri näyttelyissä ja gallerioissa tai matkalla jonnekin. Nyt ne asettuvat hetkeksi samaan kokonaisuuteen.

Tässä näyttelyssä mukana on myös Komugi Andon ääniteos, ja se muuttaa tilannetta. Ääni tekee teosten katsomisesta hitaampaa ja ehkä vähän oudompaa. Se ei selitä veistoksia, mutta se vaikuttaa siihen, millaisessa tilassa niitä katsoo. Se on minulle tärkeää, koska en halua, että teokset näyttäytyvät vain yksittäisinä esineinä tai tuotekuvina. Niiden ympärille voi muodostua tunnelma, rytmi tai jonkinlainen oma maailma.

Omien teosten näyttäminen omassa galleriaprojektissa on tietysti vähän kaksijakoinen asia. Olen samaan aikaan tekijä ja se, joka kuratoi kokonaisuuden. Mutta ehkä se on myös rehellinen tapa aloittaa. Voin kokeilla omilla teoksillani, millainen näyttely tästä syntyy ja miten teokset toimivat tällaisessa muodossa.

Se liittyy myös siihen, mistä aiemmin puhuin: ettei teosta tarvitse katsoa yhdellä oikealla tavalla. Limited Time Gallery voi parhaimmillaan olla paikka, jossa teoksille annetaan mahdollisuus. Katsoja saa itse päättää, mihin hän tarttuu, mitä hän ohittaa ja minkä kanssa hän ehkä haluaa jäädä pidemmäksi aikaa.

Jos joku lopulta haluaa elää teoksen kanssa, se on tietenkin iso asia. Mutta sitä ennen täytyy olla jokin kohtaaminen. Tämä ensimmäinen näyttely on ehkä ennen kaikkea yritys rakentaa sellainen kohtaaminen.